Dear diary,
5.12.2020 Positive vibes only, 437 sanaa
Joskus elämässä ei tiedättekö oikein suju. Joskus on niitä päiviä, kun heräät ja kahvi maistuu pahalta, auto ei lähde käyntiin ja töissä sattuu asiakkaaksi juuri ne kaikkein kamalimmat tapaukset. Ne, joille tekisi mieli vain sanoa, että palvelkoot itse itseään, minulle ei makseta tästä tarpeeksi. Tänään oli juuri sellainen päivä.
"..kiitos, hyvää päivänjatkoa!" toitotin vielä töykeän naishenkilön perään, joka lähti kassalta suklaapatukkansa kanssa huonokuntoiset blondatut hiukset poninhännällä heiluen. Ei vastausta. Huokaisin syvään ja vilkaisin tietokoneen reunalla näkyvää kellonaikaa; enää tunti. Sitten pääsisin lumisateeseen, voisin vetää huivin tiukasti kiinni naamalleni enkä puhuisi enää kenellekään koko päivänä tummanpuhuvaa tammaani lukuunottamatta. Haaveilustani minut revittiin kuitenkin raivokkaasti takaisin nykyhetkeen, kun kassalle asteli kiukkuisen näköinen vanha herrasmies. Voi pojat.
"Mä en ees polta, mutta jumalauta olisin ollu hermosauhujen tarpeessa siellä", selitin kiukkuisena Maijalle viskoen lantakasoja kottikärryyn vähän uhkarohkein ottein. "Ei voi olla oikeesti niin vaikeaa ymmärtää - aikuinen ihminen - ettei meille voi palauttaa tuotetta jonka takuu on mennyt umpeen vuosi sitten!"
"Kuulostaa siltä, että sä tarviit tyttöjen illan ja lasillisen viiniä", punatukkainen Maija nauroi hieroen lapasiaan yhteen. Virnistin ystävälleni. Niinpä tosiaan, ja mieluummin heti. Ennen sitä pitäisi kuitenkin liikuttaa tummanpuhuva lohikäärme, joka oli tallille tullessani poukkoillut tarhassaan kumipallon elkein. Vastaklipattu tamma ja ensimmäiset kunnon pakkaset sekä kevyt lumikerros maassa ei kuulostanut sittenkään niin unelmalliselta ajatukselta kuin töissä ollessani.
Maneesi oli lämmitetty, luojan kiitos. Kiristin luimivan tamman satulavyötä niin huomaamattomasti kuin pystyin ja suoristin kauniin tummansinisen ratsastusloimen reunaa. Febe nosti päätään mielenosoituksellisesti, kun ponnistin tuttuun satulaan jakkaran päältä. Silittelin tammaa hieman kauhuissani ennen kuin nappasin ohjat kevyesti käsiini.
"Sehän on positiivisen näköinen tänään", totesi Maija katsomosta, kun kuljin ohi ja ojensin ratsastusloimen hänelle. Nauroin keräten ohjia.
"Positive vibes only!"
Päästettyäni moisen heiton ilmoille Febe päätti, että nyt on aivan liian optimistista porukkaa tässä hallissa; mustanruunikko tamma pörähti, hypähti sivulle ja ponnisti takajaloillaan suuren loikan eteenpäin saaden minut heilahtamaan hieman vaarallisesti satulassa sivullepäin uusista grippipaikkaisista housuistani huolimatta. Kirosin hiljaa huivini sisällä ja pyysin tamman raviin. Tuntui, että allani oli duracellpupu eikä se laadukas kenttäratsu, johon olin tottunut. Kuka vaihtoi hevoseni yön aikana, haloo??
Jokseenkin tuskaisen neljänkymmenen minuutin ja parin murhayrityksen jälkeen Febe oli vähän nyrpeästi hyväksynyt kohtalonsa ja laukkasi pyöreää, ilmavaa laukkaa pääty-ympyrällä. Kyseinen ympyrä pieneni tosin peilin kohdalla aina sivuhypyllä, jonka tamma teki joka kerta ohittaessaan peilikuvansa. Taputin Feben tummaa kaulaa ja siirsin sen raviin, kuunnellen tahdikkaita askelia maneesin hiekalla ja tamman kevyttä puuskutusta laukkatreenin jäljiltä.
"Hieno tyttö", kehuin pientä lohikäärmettäni, kun se venytti kaulaansa saadessaan ohjaa. Hymyilin miettiessäni, millaisen hevosen olin ostanut. Vasta kuusivuotias ja ehkä vähän kaheli, mutta niin yritteliäs ja hieno, kunhan vain ratsastaja tiesi mitä teki. Yhteinen oppimatkahan tästä tulisi, mutta päätöstäni en katunut, vaikka henkeni saattoikin olla uhattuna kylminä pakkaspäivinä.
23.2.2021 1. Kalla CUP; Ei enää ikinä, 381 sanaa
“En mä meekään tonne”, sanoin pidellessäni tummanpuhuvan, paikallaan steppaavan tamman ohjia ja kahvikuppia toisessa kädessäni. “Tää oli virhe. Ei Febe oo vielä tällä tasolla.”
“Lopeta nyt ja kittaa se kahvikuppis alas”, tuhahti valmentajani Jassu edessäni tutkiessaan lähtölistoja. Helppohan se oli hänen sanoa, kun ei itse kisannut ja tunsi suurin piirtein jokaisen paikallaolijan. Jo kävellessämme kansliaan ilmoittautumaan olimme joutuneet pysähtymään juttelemaan viiden eri ihmisen kanssa. Tai siis Jassu oli jutellut, minä olin seisonut hermostuneena hänen takanaan ja hymyillyt nätisti aina kun keskustelu sitä vaati. Nielaisin viimeiset tipat kitkerää mustaa kahvia ja nostin kiiltävän saappaankärkeni jalustimeen.
“Wish me luck.”
Vaativan B:n koulurata oli ensimmäisen päivän haaste. Kyllähän hevonen sen osasi vaikka unissaan, mutta ratsastajalla oli tänään hankaluuksia. Febe ei tullut kunnolla avuille oikein millään kikalla, joten suoritus jäi varsin keskinkertaiseksi. Roikuimme silti listan keskivaiheilla prosenteilla 67,56%.
“Parannettavaa”, totesi Jassu lyhyesti ja ytimekkäästi lukiessaan arvostelua. “Ei se silti ole huono suoritus missään nimessä teiltä varsinkaan näin tasokkaassa seurassa. Koita vaan ratsastaa esteet hyvin.”
Tumma tamma allani hörähti, kun tummatukkainen nainen ojensi sille namin. Taputin sen kiiltävää kaulaa ja huokaisin helpotuksesta; tämän jälkeen voisin mennä vaikka päikkäreille ja unohtaa koko homman. Olimme kuitenkin selvinneet melkein kunnialla ensimmäisestä osuudesta, ja nuori hevonen oli väläytellyt hyviäkin puoliaan radalla paineista huolimatta.
Toisena päivänä koittikin sitten palautus takaisin maanpinnalle. Luulin, että maastoesteet hallissa olisivat ihan piece of cake minulle ja upeasti hyppäävälle tammalleni, mutta toisinhan siinä sitten kävi. Febe pelkäsi suurin piirtein jokaista varjoa ja pientä sinistä miestä maneesissa, joka aiheutti tietysti myös minulle pienenlaisen hermoromahduksen. Tämä ei tietystikään helpottanut tilannetta ja maasto-osuuden jäljiltä olimme luokan toiseksi viimeisiä 89,5 virhepisteen voimin. Jes.
“Se meni..”
“Aivan paskasti.”
“Joo.”
Viimeisenä päivänä koittivat rataesteet. Febe tuntui paremmalta kuin ennen, kun ravasin radalle ja odottelin lähtölupaa. Jassu oli ennen rataa pitänyt minulle tsemppipuheen, joka kuulosti enemmän uhkaukselta kuin onnentoivotukselta (“jos et nyt lopeta mököttämistä niin mä pistän Feben lihoiksi ja myyn sut orjaksi johonkin kehitysmaahan”). Oikeastaan olin koko radan ajan vähän niin kuin unessa tai koomassa; minusta tuntui, että Febe kulki ja minä matkustin ja sitten se olikin jo ohi. Otimme radalta kaksi turhaa puomia, mutta pääsimme hyväksytysti loppuun asti. Hyvä me!
“Eli yhteenvetona ei enää ikinä tulla tänne takaisin”, huokaisin Jassulle radan jälkeen puoliksi vitsillä. “En kehtaa enää näyttää naamaani julkisesti.”
“Eli siis tullaan toiseen osakilpailuun takasin. Nähdään huomenna maneesissa, varaudu rääkkäykseen!”
Joskus elämässä ei tiedättekö oikein suju. Joskus on niitä päiviä, kun heräät ja kahvi maistuu pahalta, auto ei lähde käyntiin ja töissä sattuu asiakkaaksi juuri ne kaikkein kamalimmat tapaukset. Ne, joille tekisi mieli vain sanoa, että palvelkoot itse itseään, minulle ei makseta tästä tarpeeksi. Tänään oli juuri sellainen päivä.
"..kiitos, hyvää päivänjatkoa!" toitotin vielä töykeän naishenkilön perään, joka lähti kassalta suklaapatukkansa kanssa huonokuntoiset blondatut hiukset poninhännällä heiluen. Ei vastausta. Huokaisin syvään ja vilkaisin tietokoneen reunalla näkyvää kellonaikaa; enää tunti. Sitten pääsisin lumisateeseen, voisin vetää huivin tiukasti kiinni naamalleni enkä puhuisi enää kenellekään koko päivänä tummanpuhuvaa tammaani lukuunottamatta. Haaveilustani minut revittiin kuitenkin raivokkaasti takaisin nykyhetkeen, kun kassalle asteli kiukkuisen näköinen vanha herrasmies. Voi pojat.
"Mä en ees polta, mutta jumalauta olisin ollu hermosauhujen tarpeessa siellä", selitin kiukkuisena Maijalle viskoen lantakasoja kottikärryyn vähän uhkarohkein ottein. "Ei voi olla oikeesti niin vaikeaa ymmärtää - aikuinen ihminen - ettei meille voi palauttaa tuotetta jonka takuu on mennyt umpeen vuosi sitten!"
"Kuulostaa siltä, että sä tarviit tyttöjen illan ja lasillisen viiniä", punatukkainen Maija nauroi hieroen lapasiaan yhteen. Virnistin ystävälleni. Niinpä tosiaan, ja mieluummin heti. Ennen sitä pitäisi kuitenkin liikuttaa tummanpuhuva lohikäärme, joka oli tallille tullessani poukkoillut tarhassaan kumipallon elkein. Vastaklipattu tamma ja ensimmäiset kunnon pakkaset sekä kevyt lumikerros maassa ei kuulostanut sittenkään niin unelmalliselta ajatukselta kuin töissä ollessani.
Maneesi oli lämmitetty, luojan kiitos. Kiristin luimivan tamman satulavyötä niin huomaamattomasti kuin pystyin ja suoristin kauniin tummansinisen ratsastusloimen reunaa. Febe nosti päätään mielenosoituksellisesti, kun ponnistin tuttuun satulaan jakkaran päältä. Silittelin tammaa hieman kauhuissani ennen kuin nappasin ohjat kevyesti käsiini.
"Sehän on positiivisen näköinen tänään", totesi Maija katsomosta, kun kuljin ohi ja ojensin ratsastusloimen hänelle. Nauroin keräten ohjia.
"Positive vibes only!"
Päästettyäni moisen heiton ilmoille Febe päätti, että nyt on aivan liian optimistista porukkaa tässä hallissa; mustanruunikko tamma pörähti, hypähti sivulle ja ponnisti takajaloillaan suuren loikan eteenpäin saaden minut heilahtamaan hieman vaarallisesti satulassa sivullepäin uusista grippipaikkaisista housuistani huolimatta. Kirosin hiljaa huivini sisällä ja pyysin tamman raviin. Tuntui, että allani oli duracellpupu eikä se laadukas kenttäratsu, johon olin tottunut. Kuka vaihtoi hevoseni yön aikana, haloo??
Jokseenkin tuskaisen neljänkymmenen minuutin ja parin murhayrityksen jälkeen Febe oli vähän nyrpeästi hyväksynyt kohtalonsa ja laukkasi pyöreää, ilmavaa laukkaa pääty-ympyrällä. Kyseinen ympyrä pieneni tosin peilin kohdalla aina sivuhypyllä, jonka tamma teki joka kerta ohittaessaan peilikuvansa. Taputin Feben tummaa kaulaa ja siirsin sen raviin, kuunnellen tahdikkaita askelia maneesin hiekalla ja tamman kevyttä puuskutusta laukkatreenin jäljiltä.
"Hieno tyttö", kehuin pientä lohikäärmettäni, kun se venytti kaulaansa saadessaan ohjaa. Hymyilin miettiessäni, millaisen hevosen olin ostanut. Vasta kuusivuotias ja ehkä vähän kaheli, mutta niin yritteliäs ja hieno, kunhan vain ratsastaja tiesi mitä teki. Yhteinen oppimatkahan tästä tulisi, mutta päätöstäni en katunut, vaikka henkeni saattoikin olla uhattuna kylminä pakkaspäivinä.
23.2.2021 1. Kalla CUP; Ei enää ikinä, 381 sanaa
“En mä meekään tonne”, sanoin pidellessäni tummanpuhuvan, paikallaan steppaavan tamman ohjia ja kahvikuppia toisessa kädessäni. “Tää oli virhe. Ei Febe oo vielä tällä tasolla.”
“Lopeta nyt ja kittaa se kahvikuppis alas”, tuhahti valmentajani Jassu edessäni tutkiessaan lähtölistoja. Helppohan se oli hänen sanoa, kun ei itse kisannut ja tunsi suurin piirtein jokaisen paikallaolijan. Jo kävellessämme kansliaan ilmoittautumaan olimme joutuneet pysähtymään juttelemaan viiden eri ihmisen kanssa. Tai siis Jassu oli jutellut, minä olin seisonut hermostuneena hänen takanaan ja hymyillyt nätisti aina kun keskustelu sitä vaati. Nielaisin viimeiset tipat kitkerää mustaa kahvia ja nostin kiiltävän saappaankärkeni jalustimeen.
“Wish me luck.”
Vaativan B:n koulurata oli ensimmäisen päivän haaste. Kyllähän hevonen sen osasi vaikka unissaan, mutta ratsastajalla oli tänään hankaluuksia. Febe ei tullut kunnolla avuille oikein millään kikalla, joten suoritus jäi varsin keskinkertaiseksi. Roikuimme silti listan keskivaiheilla prosenteilla 67,56%.
“Parannettavaa”, totesi Jassu lyhyesti ja ytimekkäästi lukiessaan arvostelua. “Ei se silti ole huono suoritus missään nimessä teiltä varsinkaan näin tasokkaassa seurassa. Koita vaan ratsastaa esteet hyvin.”
Tumma tamma allani hörähti, kun tummatukkainen nainen ojensi sille namin. Taputin sen kiiltävää kaulaa ja huokaisin helpotuksesta; tämän jälkeen voisin mennä vaikka päikkäreille ja unohtaa koko homman. Olimme kuitenkin selvinneet melkein kunnialla ensimmäisestä osuudesta, ja nuori hevonen oli väläytellyt hyviäkin puoliaan radalla paineista huolimatta.
Toisena päivänä koittikin sitten palautus takaisin maanpinnalle. Luulin, että maastoesteet hallissa olisivat ihan piece of cake minulle ja upeasti hyppäävälle tammalleni, mutta toisinhan siinä sitten kävi. Febe pelkäsi suurin piirtein jokaista varjoa ja pientä sinistä miestä maneesissa, joka aiheutti tietysti myös minulle pienenlaisen hermoromahduksen. Tämä ei tietystikään helpottanut tilannetta ja maasto-osuuden jäljiltä olimme luokan toiseksi viimeisiä 89,5 virhepisteen voimin. Jes.
“Se meni..”
“Aivan paskasti.”
“Joo.”
Viimeisenä päivänä koittivat rataesteet. Febe tuntui paremmalta kuin ennen, kun ravasin radalle ja odottelin lähtölupaa. Jassu oli ennen rataa pitänyt minulle tsemppipuheen, joka kuulosti enemmän uhkaukselta kuin onnentoivotukselta (“jos et nyt lopeta mököttämistä niin mä pistän Feben lihoiksi ja myyn sut orjaksi johonkin kehitysmaahan”). Oikeastaan olin koko radan ajan vähän niin kuin unessa tai koomassa; minusta tuntui, että Febe kulki ja minä matkustin ja sitten se olikin jo ohi. Otimme radalta kaksi turhaa puomia, mutta pääsimme hyväksytysti loppuun asti. Hyvä me!
“Eli yhteenvetona ei enää ikinä tulla tänne takaisin”, huokaisin Jassulle radan jälkeen puoliksi vitsillä. “En kehtaa enää näyttää naamaani julkisesti.”
“Eli siis tullaan toiseen osakilpailuun takasin. Nähdään huomenna maneesissa, varaudu rääkkäykseen!”